Kun tervolaisen Suppuniemen tilan nuori isäntä Mikko Raatikainen kävi lyhyen ajan sisällä ostamassa viidennen teleskooppionkivavan, paikallisella huoltoasemalla vähän ihmeteltiin talvista kalastusintoa.

– Onkivavalla on kätevä herätellä isompia sonneja, jos joku ei ala nousta syömään omia aikojaan. Yksinään karsinaan ei ole turvallista mennä.

Mikko Raatikainen on oppinut jo monia sonnienkasvatuksen saloja, vaikka uuttakin opittavaa riittää. Suppuniemen tilalla on pitkät perinteet lypsykarjasta, mutta lihakarjankasvatus on uutta.

Vuoteen 2013 Helena Raatikainen ja Hannu Korhonen vastasivat maitotilasta kahdestaan. Kun Kuopiossa maanrakennusalalla työskennellyt poika Mikko Raatikainen palasi juurilleen, oli luontevaa uudistaa myös tuotantoa.

– Sonnikasvattamo tuntui tulevan ajan ratkaisulta. Lehmälukua jos olisimme kasvattaneet, olisi pitänyt investoida kahden robotin navettaan, Helena kertoo.

Mikon perässä tilalle muuttivat avopuoliso Sonja Korhonen ja tämän tytär Lilja.

– Työpanosta ollaan siirtämässä pikkuhiljaa nuorelle parille, eläkkeelle keväällä jäänyt Hannu kertoo.

Upouuden sonnikasvattamon avajaisia vietettiin perhepiirissä viime syksynä. Alussa talonväki kävi eläinsuojassa tiheään.

– Jännitti, miten karsinat toimii ja osaavatko vasikat juoda kupeista, Mikko muistelee.

Ruoaksi itse tehtyä apetta

Työt sonnienkasvattamossa alkavat kuuden maissa. Alkajaisiksi Mikko silmäilee eläinten vointia ja tarkistaa juomakupit.

– Kun eläimet vielä nukkuvat, hengitystiheydestä voi päätellä esimerkiksi, onko vasikkayskää tulossa.

Appeen Mikko sekoittaa omalla tilalla tuotetusta nurmisäilörehusta, lähitiloilta ostetusta viljasta sekä A-rehun kivennäisestä. Tänä talvena rehuun on laitettu enemmän viljaa, sillä sadekesä verotti säilörehun laatua.

– Ruoka vaikuttaa paljon eläimen lihakkuuteen ja sitä kautta myös tuottajalle maksettavaan hintaan, hän sanoo.

Iltapäivän kierroksella 256 sonnin kasvattamossa on rauhallista. Välillä joku sonneista innostuu könyämään kaverin selkään tai pukkimaan vieruskaveria kauemmaksi. Ilmastointikone hurisee.

Vasikkayskä yllätti

Vasikat tuodaan Suppuniemelle 4–6 kuukauden ikäisinä. Kerrallaan tuodaan karsinallinen, noin 30 uutta vasikkaa. Eri puolilta Suomea koottavien vasikoiden matkassa tulee myös erilaisia viruksia ja bakteereja.

– Tautipaine on pienempi, jos vasikat tulevat samasta paikasta. Kun eläimet ovat tuttuja toisilleen, ne myös käyttäytyvät rauhallisemmin, Mikko sanoo.

Täysrauhaa on mahdotonta taata. Loukkaantumisriski kasvaa, kun sonnit vuoden iässä alkavat ottaa mittaa toisistaan. Ruhjeita ja jalkavammoja voi tulla, joskus pahempaakin.

Vasikkayskän, joka leviää kuin kulovalkea ja hoitamattomana tappaa vasikoita, yleisyys yllätti.

– Onneksi meillä on mahdollisuus aloittaa vasikkayskän lääkitys itse. Tauti jää krooniseksi, jos hoitoa ei anneta ajoissa, Mikko sanoo.

Eläinlääkäri käy tilalla joka toinen kuukausi, vaikka akuuttia huolta ei olisikaan. Hän raportoi tiedot tilan olosuhteista, ruokinnasta, eläinten puhtaudesta ja kunnosta Naseva-järjestelmään, missä myös lääkekirjanpito pidetään. Raportti on samalla AtriaNautatilan auditointitodistus.

Kasvattamon isot ikkunat ovat talvella raollaan ja kesäisin apposellaan. Toisin kuin lypsylehmät, sonnit eivät pääse ulos koko elämänsä aikana.

– Niitä eivät pitelisi mitkään aidat, Helena sanoo.

Perhetilan työ näkyy somessa

Runsaan vuoden mittaan, jonka sonnit tilalla kasvavat, eläimistä erottuu persoonallisuuksia.

– On erikoisen värisiä ja omaluontoisia. Monet oppivat tuntemaan hoitajansa, Helena kertoo.

Suppuniemen karjankasvattajista on tärkeää, että ravintoloitsija tai kuluttaja saa tietää, millaisissa oloissa lautaselle päätynyt eläin on kasvatettu. Lihan alkuperä voidaan jo jäljittää, mutta sosiaalisessa mediassa voidaan kertoa myös tilan arjesta.

– Perhetila on yksi keino tehdä tätä työtä ja tuotantoa näkyväksi, Sonja toteaa.

Suppuniemen sonnit teurastetaan 130 kilometrin päässä Jyväskylässä tai Kauhajoella, jonne on noin 320 kilometriä. Sonneja haetaan autollinen kerrallaan, ja auto ajetaan suoraan teurastamolle. Lastaaminen pyritään tekemään mahdollisimman rauhalliseksi.

– Meillä on ajoaidat, joihin ohjataan muutama sonni kerrallaan. Ryhmä on tärkeä, jotta eläimet eivät villiinny, Mikko kertoo.

Eläinrakkaalle Sonjalle käynti Kauhajoen teurastamolla oli helpotus.

– Teurastukset tapahtuvat nopeasti ja ammattitaitoisesti, hän sanoo.

Iso tuotantoyksikkö ja väsynyt karjanhoitaja on huono yhdistelmä. Siksi Suppuniemen tilalla huolehditaan, että jokainen voi vuorollaan irrottautua karjahommista tai nukkua aamulla pidempään. Jatkossa työpainetta helpottaa kone- ja peltotöihin palkattu työntekijä. Lihakarjan hoidossa riittää opittavaa.

– Meillä on täällä Tervossa todella hyvä eläinlääkäri, Päivi Romunen. Päiviltä ollaan saatu hyviä neuvoja, samoin Atrialta ja kokeneemmilta kasvattajilta, Mikko kertoo.

Teksti: Irene Pakkanen
Kuvat: Pentti Vänskä

Seuraa Suppuniemen ja muiden suomalaisten perhetilojen työtä ja arkea:
#atriaperhetilalta

Lue myös:
Kuluttaja haluaa tietää, mistä ruoka tulee