Kun maailma ei riitä – ruoka kuin uskonto
Joku on aikoinaan lausunut suunnilleen näin: "Uskonto on maailman paras tuote myydä. Sillä ei ole konkreettista muotoa, eikä sitä tarvitse varastoida. Kuitenkin ostajia riittää, ja tuotevastuu on asiakkaalla." Tämä kevyehkösti sarkastinen ja lakoninen lausahdus sopii erinomaiseksi aasinsillaksi ruokamaailmaan.
Sosiaalisessa mediassa on tullut vastaan klippejä, joissa asiakas poistetaan viranomaisen toimesta ravintolasta maksuhaluttomuuden vuoksi, koska "hän ei ole ymmärtänyt, mitä syö". Monissa näissä videonpätkissä on kepin päähän nostettu espanjalainen kahden Michelin-tähden Mugariz, jonka maistelumenu koostuu pääosin käsin syötävistä annoksista ilman perinteistä gastronomista järjestystä. Ravintolan selvä tavoite onkin puskea ruoan ja tarjoilun raja-aitoja, haastamalla elämystä hakevan ruokailijan ajatusmaailman.
"Ravintolan selvä tavoite onkin puskea ruoan ja tarjoilun raja-aitoja, haastamalla elämystä hakevan ruokailijan ajatusmaailman. "
Toinen seurantaa vaatinut alan uutinen oli niin ikään kahdella tähdellä arvotetun ravintola Alchemistin Rasmus Munkin avaruuden – tai ainakin stratosfäärin – valloitus. Yhdessä SpaceVIP-luksuselämysmatkojen järjestäjän kanssa ajatus olisi lennättää kuusi halukasta asiakasta stratostaattiin nauttimaan "maailman arvokkain illallinen". Väitteeseen on helppo uskoa, sillä lippu per capita maksaa 495 000 dollaria. Ne piirtävät, keillä on liitua.
Ruoka on aina ollut osa myös uskontoa ja mytologioita sen monissa eri muodoissa. Näistä se on muotoutunut historian myllerrysten kautta nykyaikaan ihmisille, joita kutsumme asiakkaiksi tai kuluttajiksi, joilla on erilaisia 1) tarpeita, 2) mieltymyksiä ja 3) alitajuisia haluja. Näiden kolmen teesin kohtaaminen on monilta osin polarisoitunut nykyaikaisen TikTok-kulttuurin kohdatessa perinteet. Tutkimuksissa nouseekin kohisten ihmisryhmä, joka ei kanna huolta huomisesta ja elää hetkessä. Tällöin perinteinen turvallisuusmalli ei enää päde myöskään ruoassa, hinnassa tai sen saatavuudessa.
"Ruoka on aina ollut osa myös uskontoa ja mytologioita sen monissa eri muodoissa."
On tapauksia, joissa korkeamman asteen opiskelija jättää alle kolmen euron hintaisen kouluruoan väliin, koska ei halua leimautua tiettyyn rahvaan muottiin. Toisaalta sama henkilö silmää räpäyttämättä hakee Starbucksista kymmenen euron minttu-frappa-kurpitsalaten, koska se tukee sisältä hänen arvojaan ja ulkoisesti rakentaa ihmisestä tietynlaista imagoa.
Pitääkö ruoan shokeerata? Täytyykö sitä ymmärtää? Tuleeko jokaisella olla varaa samoihin elämyksiin?
Vastausta tähän voidaan hakea esimerkiksi taiteesta. Monenko silmää viehättää Picasson maalaus, saati moniako koko Picasso edes kiinnostaa? Itse olen enemmän Dali-miehiä, mutta saatte kiinni pointista. Tietty osa ruoasta on aina ollut hintavaa, artesaanimaista tekemistä. Kammiossaan mielihaluista pidättäytyvän munkin kuvan piirtäminen ajatusten verkkokalvolle ei ole kaukana tästä. Luonteva syy–seuraus on, että tietyntasoinen ateria maksaa – yleensä paljonkin. Monille ruokaharrastajille pääsy tällaiseen ravintolaan on elämänmittainen matka.
"Tietty osa ruoasta on aina ollut hintavaa, artesaanimaista tekemistä"
Kylmä totuus on, että kaikki ei ole kaikille. Toisaalta, jos omaa resurssit lähteä lähes uskonnolliselle pyhiinvaellusmatkalle tiettyyn ravintolaan hakemaan elämystä, tulee olla valmis siihen, mitä reissu tuo tullessaan ja mitä keittiömestari haluaa kertoa. Siihen on syynsä, miksi tietyt ravintolat on nostettu kulinaristiselle alttarille ja keittiömestarit lähes palvottavaan asemaan.
Jokaisella meillä on jokin asia, joka kaatuu mielihyvän laariin. Siispä, jos jollekin ruokaan suhtautuminen on kuin uskonto, suotakoon se hänelle hiljaisella, hyväksyvällä nyökkäyksellä.