Ruokaketjun yhteistyö ruokkii tulevaisuuden kasvun
Yhteispeli on suomalaisen ruokaketjun selkäranka, joka näyttää notkeutensa, rohkeutensa ja vahvuutensa niin ympäristö-, talous- ja kulutusmuutoksissa kuin huoltovarmuudessakin. Kysyimme Luonnonvarakeskuksen Anu Kaukovirralta, millaisia ratkaisuja ruokaketjun pitäisi seuraavaksi kaivaa pelikirjastaan.
Suomalainen ruokaketju toimii kuin orkesteri: jokaisella on oma roolinsa, mutta vain yhdessä syntyy kestävä kokonaisuus. Kun tieto kulkee kangertelematta ketjussa pellolta markkinoille ja takaisin, syntyy järjestelmä, joka ei ainoastaan kestä muutosta, vaan uudistuu sen kautta ja rakentaa kasvua.
Maantieteelliset realiteetit asettavat omat ehtonsa suomalaiselle ruokajärjestelmälle. Lyhyt kasvukausi, pitkät välimatkat ja yhä oikukkaammat säät eivät jätä tilaa tehottomuudelle ja sirpaloitumiselle.
Siksi yhteistyöstä on muovautunut ruokaketjun sisäänrakennettu ominaisuus, jopa kilpailuetu.
– Ketjun vahvuus syntyy kyvystä jakaa tietoa, ennakoida muutoksia ja reagoida yhdessä. Näiden merkitys korostuu erityisesti nyt, kun ruokajärjestelmä kohtaa samanaikaisesti monia murroksia: ilmastonmuutos haastaa tuotanto-oloja, huoltovarmuuden vaatimukset ja tärkeys ovat nousseet uudelle askelmalle, kustannuspaineet kiristävät kannattavuutta ja kulutustottumukset muuttuvat hyvinkin nopeasti, listaa ajankohtaisia haasteita tuotantojärjestelmien johtaja Anu Kaukovirta Luonnonvarakeskuksesta.
Kaukovirta kuvailee ketjun olevan tiivis ja verkottunut.
– Reagointi nopeutuu ja keskusteluyhteys on suora, kun toimijat tuntevat toisensa verkottuneessa ekosysteemissä.
Hajautus vahvistaa
Yhteistyötä ketjussa on tehty jo vuosikymmeniä, mutta erityisesti 1990-luvulla laajat tutkimushankkeet kokosivat ketjun toimijoita saman pöydän ääreen. Malli on ajan myötä syventynyt sopimustuotannon, yhteisten laatukriteerien ja avoimen vuoropuhelun tuloksena.
"Meillä tuotantoa ja jalostavaa teollisuutta on tietoisesti pidetty hajautettuna läpi maan."
Monissa maissa tuotanto on keskittynyt huoltovarmuuden kannalta liian suppeille alueille.
– Norjassa ja Ruotsissa maataloutta ei ole juuri nimeksikään 60. leveyspiirin eli Helsingin korkeuden pohjoispuolella. Kotimainen tuotantomme kattaa suuren osan peruselintarvikkeista, ja meillä tuotantoa ja jalostavaa teollisuutta on tietoisesti pidetty hajautettuna läpi maan. Se vahvistaa alueellista elinvoimaa ja parantaa kriisinkestävyyttä: raaka-aineita voidaan hyödyntää paikallisesti ja tuotantomotivaatio säilyy, jolloin alueelliset ekosysteemit vahvistuvat. Ympäristö puolestaan kiittää lyhyistä kuljetusmatkoista, Kaukovirta summaa.
Huoltovarmuudessa riittää myös kohennettavaa. Kaukovirta nostaa esille huolensa siitä, että typpiomavaraisuutemme on heikko ja siemenet, taimet sekä osa tuotantopanoksista on tuontitavaraa.
– Tarvitsemme nykyistä tiiviimpää yhteistyötä myös energian ja monien muiden toimialojen kanssa.
Laatu ja turvallisuus tavaramerkkeinä
Korkea omavaraisuus, poikkeuksellisen hyvä elintarviketurvallisuus ja puhdas, jäljitettävä raaka-aine ovat ketjun supisuomalaisia vahvuuksia.
– Meillä on myös ainutlaatuinen salmonellavalvontaohjelma sekä tiukat hygieniakäytännöt ja antibiootteja annetaan eläimille vain tarpeeseen.
– Laatuun panostaminen on pitkäjänteisen ketjuyhteistyön tulos. Sopimustuotannolla on tässä keskeinen rooli: jalostajat määrittelevät tarkat laatuspeksit, ja tuottajat toteuttavat ne.
– Myös riskien jakaminen on meille tyypillistä ja tätä voidaan yhä merkittävästi parantaa. Tuotanto, teollisuus ja kauppa ovat sidoksissa toisiinsa sopimuksin, investoinnein ja pitkäjänteisin kumppanuuksin. Markkinoiden heilahdukset – energian hinnan nousu, lannoitekustannukset tai kysynnän muutokset – eivät putoa yksittäisen viljelijän harteille, kun pelataan reilusti yhteistuumin. Riskit myös tasaantuvat, jos kaupan viestittämä kuluttajadata kulkee sujuvasti teollisuuden kautta tiloille. Tämä mahdollistaa tuotannon tarkemman ennakoinnin.
Tilat toimivat osana ympäröivää ekosysteemiä, ja luonnon kantokyky ymmärretään osana tuotantoa ja tärkeänä tuotannontekijänä.
Kaukovirran mukaan Suomessa on säilynyt vahva yhteys luontoon. Tilat toimivat osana ympäröivää ekosysteemiä, ja luonnon kantokyky ymmärretään osana tuotantoa ja tärkeänä tuotannontekijänä.
– Nuoret tuottajat avaavat tilansa virtuaalisille tilavierailuille ja ovat ilahduttavan aktiivisia erityisesti sosiaalisen median kanavilla päivittämään kuluttajille läpinäkyvästi ja puolueettomasti tietoa vastuullisesta ruuantuotannosta. Pidän tätä hyvin tärkeänä suomalaisen ruoan ja tuotannon arvostuksen kannalta, ovathan kuluttajat ketjun tärkeä osa. Heille on kerrottava rehellisesti, missä olemme hyviä ja mitä kehitämme.
Tutkimus arjen kumppanina
Yksi suomalaisen mallin erityispiirre on tutkimuksen ja käytännön tiivis yhteys. Kaukovirran mukaan tutkimuksia tehdään yhä enemmän oikeilla maatiloilla yhdessä viljelijöiden kanssa.
– Saamme tuottajakontakteja esimerkiksi ProAgria tutkimustilaverkostosta. Tutkimushankkeisiin kuuluu yleensä monitahoisesti tutkimuksen lisäksi neuvojia, oppilaitoksia, järjestöjä ja eri alojen yrityksiä. Niin sanotussa Living Lab -yhteistyössä tuottajat osallistuvat vaikkapa kasvintuhoojahavainnointiin ja eläinten hyvinvoinnin arviointiin. Tutkimustieto siirtyy pelloille usein jo projektin aikana sekä vuosittaisten peltopäivien ja webinaarien kautta.
– Parhaillaan mittaamme lypsylehmien metaania ja hengityskaasuja. Tavoitteena on tarkentaa kasvihuonekaasulaskentaa ja kehittää menetelmiä päästöjen vähentämiseksi esimerkiksi eläinjalostuksen avulla. Meneillään on myös kuusivuotinen hanke viljelykiertojen monipuolistamiseksi, Kaukovirta mainitsee muutamia ajankohtaisia tutkimushankkeita.
Proteiinimurros vaatii rohkeutta ja investointeja
Ilmastonmuutoksesta riittää pähkäiltävää koko ketjulle. Päästövähennykset, hyvien turvepeltojen käyttö, peruspeltojen vesienhallinta ja biodiversiteetti eivät ole yhden toimijan ratkaistavissa.
– Hiiliviljely, energiatehokkuus, kiertotalousratkaisut ja biokaasulaitokset ovat esimerkkejä investointeja ja koordinaatiota vaativista toimista. Myös kasviproteiinien viljely tarjoaa mahdollisuuden yhdistää ilmastotavoitteet, kannattavuus ja vienti.
– Proteiinikasvien kohdalla ketjussa ammottaa aukkoja. Tarvitsemme nopeasti panostusta kasvinjalostukseen, viljelytekniikkojen kehittämiseen ja myllyteollisuuteen. Olemme nyt kanan ja munan ongelmassa: teollisuus ei investoi ilman raaka-ainetta, eikä viljelijä voi panostaa tuotantoon ilman varmuutta ostajasta. Investointitukien toivossa olemme lobanneet tätä myös valtiovallan suuntaan.
"Proteiinikasvit monipuolistavat viljelykiertoa, parantavat maaperää ja vähentävät kemiallisten panosten tarvetta."
– Palkokasveissa on kasvun paikka, mutta se vaatii rohkeita investointeja ja yhteisen suunnan. Luken tekemän ruokasektorin tulevaisuuden kasvunäkymiä kartoittavan TOIVO-raportin mukaan nimenomaan hyvälaatuisesta kasviproteiinista on vientimarkkinoilla huutava pula.
– Näen tässä kytköksen huoltovarmuuteenkin, koska elintarvikekelvoton osa sadosta päätyy rehuksi ja vahvistaa näin omavaraisuuttamme. Proteiinikasvit myös monipuolistavat viljelykiertoa, parantavat maaperää ja vähentävät kemiallisten panosten tarvetta.
Toivelistaa kaikille lenkeille
Ruokaketjumme pelikirjan seuraavilla sivuilla Kaukovirta toivoo näkevänsä monipuolisempia viljelykiertoja, vahvan proteiiniketjun sekä kasvuyrityksiä, joiden tuotteet viedään käsistä vientimarkkinoilla.
Hän kannustaa katsomaan kunnianhimoisesti vientimarkkinoiden vaatimuksia ja satsaamaan rohkeasti siellä kaivattaviin erikoistuotteisiin – kuljettaen mukana brändäystä ja kestävyystietoa raaka-aineen tuottamisesta.
– Toivon myös turvemaiden käytön kriittistä tarkastelua: hyvät on otettava viljelykäyttöön ja huonoimmista täytyy päästää irti.
Kaukovirta tiivistää, että panostukset tutkimukseen ja innovaatioihin ovat tärkeitä, mutta kestävän ja kilpailukykyisen ruokasektorin kannalta oleellisinta on kuitenkin saumaton ketjuyhteistyö.
– Siinä se suomalaisen ruokajärjestelmän supervoima piilee.
Lue asiakas- ja sidosryhmälehti Hyvä Ruoka 1/2026.